Poika pelkää tyttöään, tyttö kaipaa äitiään.

Kuinka vuodet juokseekaan ja kuinka elämä muuttuu ja välillä miettii olenko itse muuttunut, kasvanut. Aikanaan kun aloitin vuonna 2016 olisikohan taas päiväkirjan pidon kaivaten sitä kanavaa purkaa omaa oloani ja ajatuksiani ja syventyä hiljalleen itsetutkiskeluun joka oli varsin palkitsevaa, aloin kyseenalaistaa itseäni ja diagnoosejani ja tiedä onko ne nytkään oikein, ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä. Ehkä se diagnoosi kuvasi minun nuorta minää, sitä kaoottisten tunteiden kanssa seilaavaa minää joka tunsi jokaisen tunteen niin vahvasti että joko pakahduin rakkauteen tai syvään pelon kuiluun tai pettymykseen ja kuoleman haluun kun uskoin ettei kukaan rakastanut minua, se suuri halu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, halu rakastaa ja saada rakkautta ja miten pitkälle olinkaan valmis menemään saadakseni sitä. Paljon menetyksiä, paljon synkkiä kausia, elin siinä vuoristoradassa hyvin pitkään. Enkä minä voinut nähdä miten kaikki valintani aiheutti kaiken sen pahan mitä koin, valitsin aina väärin.

Sitten pysähdys ja muutos ja ei se ensimmäinen muutos vuonna 2011 ei vielä johtanut lopulliseen auvoon vaikka päädyin toteamaan että juhliminen ja ainainen alkoholilla läträäminen ei tee minulle hyvää millään tavoin enkä halua olla enää se ihminen joka olin. Paljon kaikkea sattui senkin jälkeen kuten todella huono parisuhde johon ei olisi tarvinnut lähteä laisinkaan mukaan. Lisäsi varmasti tiettyjä traumoja ja pelkoja sisälläni.

Mutta vuonna 2016 aivan aloitin itsetutkiskelua ja elämän pohdintaa ja tein ahaa elämyksiä ja kävin terapiassa sen kaksi vuotta. Mutta sitten se kaikki tyrehtyi. En ole aikoihin edes kirjoitellut mitään järkevää päiväkirjaan, en enää tiedä mitä kaivella vaikka kyllä sitä kaiveltavaa on, mutta ehkä se tukahtui kun terapiassa joutui toteamaan ettemme voi edistyä ja edetä koska on velvollisuuksia ja sitoumuksia jotka estävät että ne minun lukot aukeaisivat syvimmistä asioista ja koska suurin osa tunnelukoista ja haasteista syntyy suhteissa jota ei ollut eikä voi ihan vaan napsauttamalla taikoa plus oma valtava päätös pysyä rakkaudesta kilometrien päässä (koska pelkoni ei halunnut pettyä ja kokea sattumista taas jälleen tuolloin) niin emme voineet käsitellä niitäkään asioita mutta koen että olen siinä vaiheessa että osaisin ehkä jo analysoida niitä asioita itseni kanssa jos joskus parisuhteeseen eksyisin, epäilen vahvasti. Ehkä 12 vuoden päästä ja silloin olen toivottavasti sellainen zen-mestari että oksat alta.

Mutta joka tapauksessa se isojen tunteiden tyttö katosi jonnekin ja tilalle tuli latteiden tunteiden tyttö, jonka järki päätti ottaa vallan ja sysätä sen tunneminän jonnekin lukkojen taakse, koska tässähän pitää nyt selviytyä tavalla tai toisella. Sitähän tässä sitten on koitettu aukoa. No, olen ihan ok ja sillai nyt. Vaikka tässä voisi toki syventyä nyt siihen millaisia arvoja minulla on ja millaista kumppania etsin, hankin vaihteeksi pari hienoa kirjaa; Sinkun elämää ja Jotta voisin rakastaa. Olen lukenut niin paljon pedagokiikasta ja vahvuuspsykologiasta jne lapsen suhteen että nyt minä haluan tutustua lisää itseeni. Itsekehitysaika, korona on oiva aika aloittaa tämä prosessi. Tai no, oishan noita koulujuttuja iso kasa mutta.... Kaipaan kehitystä ja pohdintaa ja kai miettiä ylipäätään elämän suuntia ja tavoitteita kun olen elänyt koko ikäni vähän... tuulen mukana.

Toki tuskinpa tätä kehitystä mitä jo tullut ja mitä jatkan työstämään tulee vielä näkemään vuosikausiin koska en suuremmin usko kohtaavani ketään potentiaalista kumppania kun ei ole sopivia piirejä mistä niitä tulisi plus deittisovellukset yms olen todennut turhaksi ajanhukaksi joissa pinnallisesti korostetaan ulkonäköä. Ei ole minun bravuuria se.

Mutta vaikka olen oppinut jo elämään yksin ilman tarvetta etsiä pakonomaisesti rakkautta tai seuraa ja oppinut että voin olla onnellinen ihan omillani niin olisihan se mukava jos olisi se kumppani jonka kanssa voisi katsoa elokuvia ja sarjoja, lukea kirjoja ja laulaa karaokea ja tehdä ruokaa ja jakaa sitä arkea ja joka ehkä saisi itsensäkin kurkottamaan uusiin ulottuvuuksiin itsensä ja elämänsä kanssa. Mutta se tuskin on tämän hetken asia, vieläkään.

Mutta jospa kirjoitan toiste ehkä siitä millainen olisi minusta potentiaalinen parisuhde ja kumppani, tiedä onko ne sitten sitä mitä oikeasti TARVITSISIN vai muuta...

Olen kasvanut 10 vuodessa paljon, en ole enää se 24-vuotias nuoruusvuosia nauttiva neiti mutta silti, edessä on paljon asioita joissa haluan edistyä ja saavuttaa ja kasvaa ihmisenä.