Elämän arvot

Arvot

Luen nyt tätä Sinkun elämää kirjaa, ei nyt ehkä samanlainen wow - fiilis ole tullut tästä kirjasta ainakaan vielä kuin miten ihmeellinen wau - kokemus tuli tuosta Jotta voisin rakastaa - kirjasta joka oli todella kauniisti kuvitettu ja todella jotenkin täynnä asiaa ja ehkä jotenkin kosketti omia ajatuksia ja kokemuksia ja mitä olen ja minne haluan mennä.

Mutta  tässä toisessa kirjassa muunmuassa puhutaan arvoista. Mihin minä uskon. Yksi tärkeimmistä arvoista itselle varmasti ovat rehellisyys ja luottamus. Uskon avoimuuteen ja että rehellisyys maan perii. Anteeksianto on myös minusta tärkeä arvo, koska muuten ihminen jää turhaan roikkumaan vihassa ja katkeruudessa ja muissa negatiivisissa tunteissa jotka syövät sisältä eivätkä edistä kehittymistä ihmisenä. Jäädään liikaa kiinni menneisyyteen ja kokemuksiin jotka on ollut jo.

Luovuus ja kauneus, en tiedä laskenko niitä arvoiksi sinällään, mutta olen luova ihminen joten totta kai arvostan muissakin sitä ominaisuutta ja miten ne voi yhdistyessä luoda jotain vielä hienompaa ja kauneus, jos katsoo maailmassa mieluummin kauneutta kuin rumuutta on maailmankatsomus ja mieli valoisampi ja näkee mahdollisuuksia enemmän kuin epäonnistumisia. Asia, jonka kanssa työskentelen edelleen. Olen jotenkin elänyt ison osaa elämääni pessimistinä ja negatiivisena enemmänkin joten olen jatkuvassa yrityksessä pysyä nyt siellä optimistisemmassa ja positiivisessa päässä jossa näkisin enemmän kauneutta.

Hyväksyntä, hyväksytään itsemme ja toisemme on tärkeä arvo koska ilman sitä ei ole oikein polkua eteenpäin. Itsekunnioitus myös ja sellainen itsearvostus, kuinka monesti onkaan vastaan tullut ihmisiä jotka ajattelevat että minä olen syy heidän onnellisuuteen ja onneen ja itsetunto-ongelmiin. Nope. Minä en ole se tolppa joka saa toisen seisomaan omilla jaloillaan. Se on kahden kauppa ja vaatii että molemmat osaa seistä jaloillaan ja arvostaa itseään, muuten helposti toinen vahvempi myös talloo toisen jalkoihinsa. Toki nämä on asioita joiden kanssa varmasti itselläkin vielä tehtävää, jatkaa itseensä uskomista jne.

Toisen auttaminen, olen aina ollut ihminen joka haluaa auttaa, tulee iloiseksi kun saa tehdä toisen iloiseksi jne ja joskus se menee jopa liiallisuuksiin tai autan omien voimavarojenkin kustannuksella ja ajan itseni uupuneeksi kun en osaa sanoa aina ei. Se on ehkä asia jossa pitää osata huomioida omia voimavarojaan ja osata sanoa milloin ei itsellä ole voimia auttaa tai olla tukena.

Luonto, en osaisi kuvitella asuvani missään missä ei olisi luontoa ja tavallaan vaikka aina alleviivaan että olen kaupunkilaistyttö siihen osittain syynä on sekin kun ei ole korttia ja autoa ja varaa ylläpitää moisia, joten ehkä jos olisi se toinen jonka kautta voisi onnistua niin olisihan se kiva asua maalla tai olla omavaraisempi.

Itsensä kehittäminen, se on varmaan nykyisin vielä isommassa roolissa koska aikanaan tuskin kauheasti osasin katsoa sisään tai pohtia moisia asioita, mutta nyt koen että jos se olen vain minä joka uskoo itsensä kehittämiseen ja haluaa sitä tehdä ja toinen uskoo omaan pysyvyyteensä ja kokonaisuuteensa ilman muutosta ja kehitystä niin en usko että kauhean pitkälle yhteinen tie kulkee. Näkeehän sen jo ystävissä että ihmiset tulee ja osa tippuu pois, toki elämätkin muuttuu, tavoitteet arvot ja kaikki voi muuttua niin ettei enää ole mitään yhteistä.

Onhan noita arvoja muitakin mutta tuossa varmaan muutama asia joita arvostaa itsessään ja muissa.

Toki jos arvomaailma ei kohtaa ei ystävyys/kaveruus/rakkaus kauhean pitkälle kävele, kaikessa tuskin tarvitsee olla samanlaiset, joissakin asioissa ja arvoissa ihminen on joustavampi mutta ne elämänarvot jotka on se oma selkäranka hyvälle elämälle, niistä ei kenenkään pitäisi joustaa.

Poika pelkää tyttöään, tyttö kaipaa äitiään.

Kuinka vuodet juokseekaan ja kuinka elämä muuttuu ja välillä miettii olenko itse muuttunut, kasvanut. Aikanaan kun aloitin vuonna 2016 olisikohan taas päiväkirjan pidon kaivaten sitä kanavaa purkaa omaa oloani ja ajatuksiani ja syventyä hiljalleen itsetutkiskeluun joka oli varsin palkitsevaa, aloin kyseenalaistaa itseäni ja diagnoosejani ja tiedä onko ne nytkään oikein, ei sillä oikeastaan ole edes merkitystä. Ehkä se diagnoosi kuvasi minun nuorta minää, sitä kaoottisten tunteiden kanssa seilaavaa minää joka tunsi jokaisen tunteen niin vahvasti että joko pakahduin rakkauteen tai syvään pelon kuiluun tai pettymykseen ja kuoleman haluun kun uskoin ettei kukaan rakastanut minua, se suuri halu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, halu rakastaa ja saada rakkautta ja miten pitkälle olinkaan valmis menemään saadakseni sitä. Paljon menetyksiä, paljon synkkiä kausia, elin siinä vuoristoradassa hyvin pitkään. Enkä minä voinut nähdä miten kaikki valintani aiheutti kaiken sen pahan mitä koin, valitsin aina väärin.

Sitten pysähdys ja muutos ja ei se ensimmäinen muutos vuonna 2011 ei vielä johtanut lopulliseen auvoon vaikka päädyin toteamaan että juhliminen ja ainainen alkoholilla läträäminen ei tee minulle hyvää millään tavoin enkä halua olla enää se ihminen joka olin. Paljon kaikkea sattui senkin jälkeen kuten todella huono parisuhde johon ei olisi tarvinnut lähteä laisinkaan mukaan. Lisäsi varmasti tiettyjä traumoja ja pelkoja sisälläni.

Mutta vuonna 2016 aivan aloitin itsetutkiskelua ja elämän pohdintaa ja tein ahaa elämyksiä ja kävin terapiassa sen kaksi vuotta. Mutta sitten se kaikki tyrehtyi. En ole aikoihin edes kirjoitellut mitään järkevää päiväkirjaan, en enää tiedä mitä kaivella vaikka kyllä sitä kaiveltavaa on, mutta ehkä se tukahtui kun terapiassa joutui toteamaan ettemme voi edistyä ja edetä koska on velvollisuuksia ja sitoumuksia jotka estävät että ne minun lukot aukeaisivat syvimmistä asioista ja koska suurin osa tunnelukoista ja haasteista syntyy suhteissa jota ei ollut eikä voi ihan vaan napsauttamalla taikoa plus oma valtava päätös pysyä rakkaudesta kilometrien päässä (koska pelkoni ei halunnut pettyä ja kokea sattumista taas jälleen tuolloin) niin emme voineet käsitellä niitäkään asioita mutta koen että olen siinä vaiheessa että osaisin ehkä jo analysoida niitä asioita itseni kanssa jos joskus parisuhteeseen eksyisin, epäilen vahvasti. Ehkä 12 vuoden päästä ja silloin olen toivottavasti sellainen zen-mestari että oksat alta.

Mutta joka tapauksessa se isojen tunteiden tyttö katosi jonnekin ja tilalle tuli latteiden tunteiden tyttö, jonka järki päätti ottaa vallan ja sysätä sen tunneminän jonnekin lukkojen taakse, koska tässähän pitää nyt selviytyä tavalla tai toisella. Sitähän tässä sitten on koitettu aukoa. No, olen ihan ok ja sillai nyt. Vaikka tässä voisi toki syventyä nyt siihen millaisia arvoja minulla on ja millaista kumppania etsin, hankin vaihteeksi pari hienoa kirjaa; Sinkun elämää ja Jotta voisin rakastaa. Olen lukenut niin paljon pedagokiikasta ja vahvuuspsykologiasta jne lapsen suhteen että nyt minä haluan tutustua lisää itseeni. Itsekehitysaika, korona on oiva aika aloittaa tämä prosessi. Tai no, oishan noita koulujuttuja iso kasa mutta.... Kaipaan kehitystä ja pohdintaa ja kai miettiä ylipäätään elämän suuntia ja tavoitteita kun olen elänyt koko ikäni vähän... tuulen mukana.

Toki tuskinpa tätä kehitystä mitä jo tullut ja mitä jatkan työstämään tulee vielä näkemään vuosikausiin koska en suuremmin usko kohtaavani ketään potentiaalista kumppania kun ei ole sopivia piirejä mistä niitä tulisi plus deittisovellukset yms olen todennut turhaksi ajanhukaksi joissa pinnallisesti korostetaan ulkonäköä. Ei ole minun bravuuria se.

Mutta vaikka olen oppinut jo elämään yksin ilman tarvetta etsiä pakonomaisesti rakkautta tai seuraa ja oppinut että voin olla onnellinen ihan omillani niin olisihan se mukava jos olisi se kumppani jonka kanssa voisi katsoa elokuvia ja sarjoja, lukea kirjoja ja laulaa karaokea ja tehdä ruokaa ja jakaa sitä arkea ja joka ehkä saisi itsensäkin kurkottamaan uusiin ulottuvuuksiin itsensä ja elämänsä kanssa. Mutta se tuskin on tämän hetken asia, vieläkään.

Mutta jospa kirjoitan toiste ehkä siitä millainen olisi minusta potentiaalinen parisuhde ja kumppani, tiedä onko ne sitten sitä mitä oikeasti TARVITSISIN vai muuta...

Olen kasvanut 10 vuodessa paljon, en ole enää se 24-vuotias nuoruusvuosia nauttiva neiti mutta silti, edessä on paljon asioita joissa haluan edistyä ja saavuttaa ja kasvaa ihmisenä.

Muutos

Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät ennallaan. En ole varma kuka ensimmäinen henkilö oli, joka sanoi sen. Todennäköisesti Shakespeare. Tai ehkä Sting. Mutta tällä hetkellä lause on selittävä parhaiten traagisesta virheestäni: kyvyttömyyteni muuttua. En usko, että olen yksin tässä. Mitä enemmän tutustun muihin ihmisiin, sitä enemmän tajuan, että se on jokaisen heikkous. Pysymällä täsmälleen samana niin kauan kuin mahdollista, pysyen täysin paikallaan ... Se tuntuu jotenkin turvallisemmalta.
Ja jos kärsit, ainakin kipu on tuttua.

Koska jos otit tämän uskon harppauksen, menisit
mukavuusalueesi ulkopuolelle, tekisit jotain odottamatonta ... Kuka tietää, mitä muuta kipua voi olla siellä odottamassa sinua. Mahdollisuudet ovat, että se voi olla vielä huonompi. Joten ylläpidät status quo:ta. Valitse jo kuljettu tie, eikä se näytä niin pahalta. Ei niin pitkälle kuin puutteet menevät. Et ole huumeriippuvainen. Et tapa ketään - paitsi ehkä itseäsi vähän.

Kun muutumme vihdoin, en usko, että se tapahtuu kuin maanjäristys tai räjähdys, jossa yhtäkkiä olemme tämä erilainen henkilö. Minusta se on pienempi. Sellainen muutos, jota useimmat ihmiset eivät edes huomaa, elleivät he katso meitä todella läheltä. Mitä, kiitos jumala, he eivät koskaan tee. Mutta huomaat sen. Sisälläsi muutos tuntuu erojen maailmasta. Ja toivot että tämä on se. Tämä on henkilö, joka saat olla ikuisesti. Että sinun ei tarvitse enää koskaan muuttua. Se ei todennäköisesti toimi tällä tavalla, koska asiat muuttuvat jatkuvasti. Se on yksi asia, josta tiedän paljon: pidät siitä tai et, asioita tapahtuu koko ajan. Ja ei aina parempaan suuntaan. Yleensä ei, näyttää. Mutta ehkä se helpottuu.

Toivottavasti tämä ensimmäinen muutos ei haittaa liian paljon
ei tapa sinua, et menetä mitään raajoja tai silmää -
tai ystäviä. Sitten tajuaa, että voit tehdä sen uudestaan. Se on kuin silloin, kun joudut siirtämään jotain todella raskasta, kuten sohvaa tai autoa, josta loppuu kaasu. Et tuskin voi tönäistä sitä aluksi, mutta kun se vihdoin alkaa liikkua, on paljon helpompaa työntää loput tieltä. Niin kauan kuin et lopeta työntämistä. Joten luulen, että voit jatkaa muuttumista ... vähän kerrallaan, kun aloitat. Sinun täytyy jonkin verran, koska jos et - jos pysähtyy ja jäädyttää uudelleen - sinulla on silti sama virhe, jonka kanssa aloitkin loppujen lopuksi. Joten sinun on vain otettava mahdollisuus. Ponnista. Ota tämä ensimmäinen askel laatikon ulkopuolelle ja toivottavasti se ei ole liian kamala.

Ja tarpeeksi pieniä muutoksia voi lopulta johtaa siihen että olet todella erilainen. Jopa tarpeeksi, että muut ihmiset huomaavat, ei vain sinä. Sillä on luultavasti jotain tekemistä aikuiseksi kasvamisen kanssa